Jo lapsena viihdyin usein itsekseni. Minulla oli pari hyvää kaveria, mutta enempää en tainnut halutakaan. Viihdyin luonnossa koiran kanssa ja ylipäätään sain jo lapsena energiaa luonnosta ja metsästä. Minulla taisi jostain syystä olla vaikeuksia luottaa ihmisiin. Uusiin ihmisiin oli vaikea tutustua. Luulin sitä ujoudeksi.

Yläasteella mikään ei muuttunut. Minulla oli yksi kaveri, jonka kanssa oli hauskaa. Minulla oli myös harras toive tyttöystävästä. Halusin seurustella, mutta kartoin sosiaalisia tilanteita. Tyttöystävää ei yläasteella löytynyt ja kärsin siitä kovin. Tein yläasteella myös päätöksen, että en halua käyttää alkoholia. Se päätös on pitänyt. Muistan kun luokkatovereilla alkoi olla kokemuksia alkoholista ja mietin itse, että ei minun nyt vielä tarvitse. Jossain vaiheessa tajusin, että eihän minun tarvitse lainkaan jos en kerran halua. En pidä siitä ajatuksesta, että alkoholi vie kontrollin ja ihminen käyttäytyy humalassa eri tavalla kuin selvänä. En pitänyt siitä silloin, enkä pidä siitä edelleenkään.

Yläasteen jälkeen olin vähän aikaa töissä. Jälkeenpäin ajatellen se taisi olla yksinäisintä aikaa. Viihdyin sellaisissa työtilanteissa, joissa sain työskennellä yksin ja omaan tahtiini. Halusin kyllä nähdä ihmisiä kahvitauoilla, mutta nautin työskentelystä itsekseni ilman, että täytyi työskennellä toisen tahtiin.

Päädyin opiskelemaan musiikkia. Muistan, kun muutamakin opiskelukaveri totesi, että ajatteli ensivaikutelman perusteella minun olevan ylimielinen. Kärsin hirveästi siitä ajatuksesta ja mietin, että mikä minussa on vikana. En ystävystynyt edelleenkään helposti, enkä pitänyt opiskelijabileistä, vaikka niissä kävinkin. En ole puhelias, vaan tarkkailen muita. Ja se alkoholi. Siitä tehtiin ongelmaa. Olin baarissa kuskina useinkin. Baarissa oleminen oli uuvuttavaa, mutta jonkinlainen sosiaalisuudentarve vaati sen, että lähdin mukaan.

Pari vuotta sitten avauduin pienessä porukassa, että en ole kovin puhelias ja sosiaalinen, mutta se ei tarkoita, että olisin ylimielinen. Yksi henkilö seurueessa totesi minun olevan introvertti.

Introvertti! Olin kuullut tuon sanan ja käsitteet introvertti ja ekstrovertti oli varmasti käsitelty joskus yläasteella, mutta vasta kun minua sanottiin introvertiksi, aloin itsekin huomata sen. Luin asiasta netista lukuisia artikkeleja. Ja yhtäkkiä tajusin. Miksi väsyn joulupöydässä, kun koko suku on läsnä. Miksi minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Miksi kaipaan yksinoloa. Miksi nautin työskentelystä yksin. Olin vuosia syyttänyt itseäni käytöksestäni. Myös lähimmät ihmiset ovat syyttäneet minua. Jotkut ovat suoraan jopa vaatineet muuttumaan puheliaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Olen kyllä hyvin puhelias ja nautin hyvistä pitkistä keskusteluista, kunhan keskusteluseura on esimerkiksi hyvä ystävä. Mutta uusiin ihmisiin tutustuminen on aikaavievää. Sille en vain voi mitään. Oli tärkeää löytää syy käytökseeni, koska nyt osaan suhtautua itseeni eri tavalla ja antaa itselleni anteeksi sen, että haluan välillä ja oikeastaa useinkin olla rauhassa ja itsekseni. Tämä asia ei tietenkään ole niin yksiselitteinen, kuin se tässä lyhyessä tekstissä näyttää, mutta haluan avata ajatuksiani lisää tässä blogissani.

 Palaan asiaan...