Kai jokaisella meistä on ensirakkaus. Kokemus puhtaasta tunteesta, joka täyttää sydämen. Lauluissa sanotaan, että rakkaus on aito vain kerran. Miten se meissä vaikuttaa?

Oman ensirakkauteni kohtasin 2007. En laske tähän peruskouluihastuksia, joilta ei tullut vastakaikua tunteille, vaan ensirakkauteni oli hän, joka jakoi tunteeni.

Oli kesä. Olimme samassa kesätyössä. Olin 21-vuotias. Hän oli 17. En aluksi ajatellut ihastuvani tuona kesänä. Olin yksinäinen, mutta en nähnyt häntä sellaisena mahdollisuutena, johon ihastuisin. Kaikki vain tapahtui. Osuimme samaan aikaan hämärään eteiseen. Hän tarttui ovenkahvaan samaan aikaan, kuin minä. Kätemme koskettivat. Katseemme kohtasivat ja hän hymyili. Viikkojen aikana huomasin ajattelevani häntä, mutta en uskonut hänen ihastukseensa. Jälkikäteen ajatellen se oli aivan selvää. Tuli eräs ilta töissä, ja kysyin eräältä toiselta henkilöltä, olisiko ihastukseni mahdollisesti vapaa. Vastaus oli, että hän seurustelee. Romahdin. Taas kylmää vettä niskaan. Päätin, että unohdan. 

Mutta parin päivän päästä hän halusi jutella kanssani kahden. Hän sanoi ihastuneensa minuun. Hän sanoi halunneensa jo pitkää erota seurustelukumppanistaan. Suhde ei ollut tasapainossa. Hän oli kuitenkin epävarma, mutta ihastus minuun antoi voimaa. Juttelimme pitkään. Halasimme.

Kesätyö loppui. Juhlimme (ilman alkoholia) työporukalla ulkona kauniissa heinäkuun illassa. Tanssimme yhdessä nurmikolla. En halunnut päästää irti. Pidin hänestä kiinni ja suljin silmät. Mikään ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä. 

Vein hänet kotiinsa ja sanoin, että pallo on hänellä ja minä odotan. Halasimme. Hän poistui autosta.

Parin viikon päästä vielä viestittelimme ja hän käski minun unohtaa hänet. Hänellä ei ole voimia erota. Se oli 21-vuotiaana todella musertava lause.

Sen jälkeen olemme tavanneet pariin kertaan sattumalta puhumatta tuosta kesästä sanaakaan.

Miksi mietin tätä kenties lapsellistakin ihastumistani yli kymmenen vuoden jälkeen? Koska minun on pakko myöntää, että mietin häntä edelleen. Olen naimisissa, enkä haikaile ketään, mutta tietyin väliajoin huomaan miettiväni tuota kesää ja löydän ne samat tunteet itsestäni yhtä voimakkaina kuin silloinkin.

Jotain merkittävää välillämme tapahtui. Se on varmaa.

Olen miettinyt, että onko hän henkilö, jota rakastan aina. Periaatteessa platonisesti. Oliko hän se "aito" rakkauteni, joka oli ainutkertainen?

Yhtä kaikki, en kuitenkaan osaa olla ajattelematta häntä, vaikka tiedän, että emme mene yhteen, enkä toisaalta sitä toivokaan.