Kai jokaisella meistä on ensirakkaus. Kokemus puhtaasta tunteesta, joka täyttää sydämen. Lauluissa sanotaan, että rakkaus on aito vain kerran. Miten se meissä vaikuttaa?

Oman ensirakkauteni kohtasin 2007. En laske tähän peruskouluihastuksia, joilta ei tullut vastakaikua tunteille, vaan ensirakkauteni oli hän, joka jakoi tunteeni.

Oli kesä. Olimme samassa kesätyössä. Olin 21-vuotias. Hän oli 17. En aluksi ajatellut ihastuvani tuona kesänä. Olin yksinäinen, mutta en nähnyt häntä sellaisena mahdollisuutena, johon ihastuisin. Kaikki vain tapahtui. Osuimme samaan aikaan hämärään eteiseen. Hän tarttui ovenkahvaan samaan aikaan, kuin minä. Kätemme koskettivat. Katseemme kohtasivat ja hän hymyili. Viikkojen aikana huomasin ajattelevani häntä, mutta en uskonut hänen ihastukseensa. Jälkikäteen ajatellen se oli aivan selvää. Tuli eräs ilta töissä, ja kysyin eräältä toiselta henkilöltä, olisiko ihastukseni mahdollisesti vapaa. Vastaus oli, että hän seurustelee. Romahdin. Taas kylmää vettä niskaan. Päätin, että unohdan. 

Mutta parin päivän päästä hän halusi jutella kanssani kahden. Hän sanoi ihastuneensa minuun. Hän sanoi halunneensa jo pitkää erota seurustelukumppanistaan. Suhde ei ollut tasapainossa. Hän oli kuitenkin epävarma, mutta ihastus minuun antoi voimaa. Juttelimme pitkään. Halasimme.

Kesätyö loppui. Juhlimme (ilman alkoholia) työporukalla ulkona kauniissa heinäkuun illassa. Tanssimme yhdessä nurmikolla. En halunnut päästää irti. Pidin hänestä kiinni ja suljin silmät. Mikään ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä. 

Vein hänet kotiinsa ja sanoin, että pallo on hänellä ja minä odotan. Halasimme. Hän poistui autosta.

Parin viikon päästä vielä viestittelimme ja hän käski minun unohtaa hänet. Hänellä ei ole voimia erota. Se oli 21-vuotiaana todella musertava lause.

Sen jälkeen olemme tavanneet pariin kertaan sattumalta puhumatta tuosta kesästä sanaakaan.

Miksi mietin tätä kenties lapsellistakin ihastumistani yli kymmenen vuoden jälkeen? Koska minun on pakko myöntää, että mietin häntä edelleen. Olen naimisissa, enkä haikaile ketään, mutta tietyin väliajoin huomaan miettiväni tuota kesää ja löydän ne samat tunteet itsestäni yhtä voimakkaina kuin silloinkin.

Jotain merkittävää välillämme tapahtui. Se on varmaa.

Olen miettinyt, että onko hän henkilö, jota rakastan aina. Periaatteessa platonisesti. Oliko hän se "aito" rakkauteni, joka oli ainutkertainen?

Yhtä kaikki, en kuitenkaan osaa olla ajattelematta häntä, vaikka tiedän, että emme mene yhteen, enkä toisaalta sitä toivokaan.

Introverttinä luonteena olen kohdannut ongelmia negatiivisuuden ja positiivisuuden käsitteessä. Pidän itseäni hyvin positiivisena luonteena. Toisaalta minussa on melankolisuuttakin, mutta yleensä näen myönteisiä asioita sielläkin, missä moni ei näe.

Mutta se introvertti luonne.

Kun haluaa olla yksin ja rauhassa eikä halua lähteä bilettämään, tulee väistämättä sellaisia kommentteja, että en osaa pitää hauskaa ja olen negatiivinen. Tosiasiassa tietenkin näen yksin olemisen positiivisena asiana, kun taas valtava kohina ja ihmispaljous syö kaiken energiani. Tottakai introvertit ja ekstrovertit näkevät eri asiat positiivisina ja negatiivisina. Sehän on selvää. Mutta silti on kummallista, että saa negatiivisen leiman niin helposti.

Esimerkkinä rakkauteni luontoon ja vuodenaikoihin.

Olen usein sanonut, että minulla ei ole lempivuodenaikaa, koska pidän kaikista yhtä paljon. Keväällä luonto herää, kesällä se kukoistaa, syksy ja talvi taas tuovat ihanan rauhan. Silti ehkä kuitenkin pidän eniten syksystä. Ehkä se on rauha, joka viehättää eniten. En tiedä. Jokatapauksessa jotkut kaverit ovat naljaileet, että olen niin negatiivinen, että pidän syksystä ja talvesta. Mutta eikö se juuri ole positiivisuutta, että näkee hyvää siellä missä moni välttämättä ei? Tietenkään tämäkään ei ole niin yksinkertainen asia, mutta itse en viitsi repiä hiuksia päästäni säätilan tai vuodenajan takia, vaan haluan ottaa asiat sellaisena kuin ne ovat. Viime kesä esimerkiksi oli erittäin mukava. Ei ollut liian kuuma, mutta kuitenkin kaunistakin ilmaa riitti. Viime syksy oli myös mukava. Ympärillä ihmiset valittivat, että masentaa ja on niin synkkää, mutta itse olisin halunnut syksystäkin nauttia enemmän. Eikä tämänhetkinenkään säätila millään tavalla vaikuta hyvinvointiini. Tietenkin nämä ovat henkilökohtaisia mielipideasioita ja ymmärrän tottakai heitä, joita kaamos ja valon vähyys masentaa, mutta miksi saan negatiivisen ihmisen leiman siitä, kun en näe negatiivisena asioita joita muuta näkevät. Outoa.

Tietenkään en väitä, että tämä olisi automaattisesti introverttien asia, mutta uskaltaisin väittää, että introverttien sisäinen maailma on niin täynnä ajatuksia, että emme välttämättä näen kaikkea negatiivisuutta niin negatiivisena tai sitten se ei meihin niin paljon vaikuta. Saa korjata jos olen väärässä.

 

 

Niin.

Tuollainen asia on viimeaikoina mietityttänyt. Olen huomannut, että en omaa uskottavaa auktoriteettiä. Asiaa selventääkseni kerron pari esimerkkiä.

Teen tällä hetkellä opetustyötä. Opetan siis teini-ikäisiä. Tiedän kyllä, että nuoret tuossa iässä hakevat rajoja ja se voi kärjistyä eri tavoilla, mutta olen kokenut useita kertoja, että en saa edes minkäänlaista kunnioitusta. Ulkonäöstäni huomatellaan ja sen verran hienosti, että en voi siihen tarttua. Olenko siis vain herkkänahkainen?? Minua on myös nimitelty. Enkä tunnu saavan oppilaita kertakaikkiaan tottelemaan. Jos hermostun ja korotan ääntäni, on se pelkästään hauskaa.

No, tämähän on väliaikainen työ minulle ja ryhmän ohjaaminen on introvertille luonteelleni ylipäätään haastavaa, koska tuntuu, että työpäivä vie kaikki mehut ja kaikki mahdolliset tauot haluan olla yksin ja hiljaa.

Mutta siltikin. Mietin, että johtuuko auktoriteetin puutteeni introverttiydestäni vai onko se vain osa omaa luonnettani?

Toinen esimerkki on muutaman vuoden takaa. Opiskellessani, vietin aikaa opiskelukavereiden kanssa. Absolutistina olin luonnollisesti yleensä kuskina, mutta on noilta ajoilta hyviä muistoja. Ongelma oli siinä, että kaveriporukkani tietyt henkilöt huvittivat itseään vinoilemalla minulle. (en käytä nyt sitä toista v-sanaa) Lopulta sain opiskelijayhteisössä sellaisen statuksen, että tietyt kaveripiiriini kuulumattomatkin tyypit totesivat minut nähdessään, että illasta tulee hauska kun saa vinoilla tuolle.

En hyväksynyt koskaan sitä, että minulle käytännössä naurettiin, mutta hyväksynnälläni ei ollut mitään merkitystä, koska silloinkin oli vain hauskaa jos hermostuin. Asia kärjistyi eräällä mökkireissulla, jossa yksi näistä kavereista haukkui minut täysin paskaksi. Hiustyyliäni ja puhetapaani myöten. Kun eräs toinen kaveri puuttui asiaan tilanteen rauhoituttua, haukkuja totesi, että minun pitäisi tukkia vinoilijoiden suut silloin kun menee loukkauksen puolelle. Kaveri joka oli haukkumiseeni puuttunut, totesi, että sillä ei ole merkitystä, koska minun hermostumistani ei oteta todesta.

Olen jo peruskoulussa huomannut itsessäni tämän. En saa kunnioitusta. Tietyllä tavalla voisin ajatella, että ehkä se on osasyy introverttiin luonteeseeni. Kun en ole saanut kunnioitusta, olen sulkenut itseni maailmalta. Tiedän kyllä senkin, että olen tämän introvertin luonteeni takia hankala ihminen. Minua on sanottu ylimieliseksi muutamaankin otteeseen, mutta siitä sanoudun täysin irti. Kunnioitan itse mielestäni kaikkia ihmisiä, enkä tuomitse kenenkään valintoja tai piirteitä. En edes kaipaa auktoriteettiä, kunhan saisin kunnioitusta.

Tällaisia ajatuksiä tänä talvisena yönä.

 

Olen epäsosiaalinen monella tavalla. Myönnän. Haluan myös tehdä asioita omalla tavallani, oli kyse melkein mistä vain. Tietyssä mielessä minun on aina ollut vaikea ottaa vastaan arvostelua. Muusikkona osaan ottaa vastaan palautteen mielestäni hyvin. En siis tarkoita, että työtäni ei saisi arvioida, mutta välillä kun on nähnyt vaivaa jonkun asian vuoksi ja on itse edes vähän tyytyväinen, on hankala kuunnella suoranaista tykitystä siitä, miten olisi pitänyt tehdä ja miten olisi ollut parempi tehdä.

En tiedä johtuuko huono arvostelunsietokykyni introvertistä luonteestani vai onko se vain osa minua. Pahinta kuitenkin on, että jään miettimään liikaa asioita. En yleensä koskaan puolustaudu jos minua tai tekemisiäni arvostellaan, mutta se jää vaivaamaan ja vaikuttaa vähän liikaakin.

Tekstini taitaa olla taas niin epäselvää, että lienee paikallaan kertoa esimerkkejä.

Muutama vuosi sitten sain opiskelupaikan. Olin tehnyt paljon töitä opiskelupaikan eteen ja olin erittäin iloinen, kun pääsin läpi pääsykokeista. Kuitenkin silloisesta elämäntilanteesta johtuen päätin olla ensimmäisen syksyn poissaolevana ja tehdä töitä, joita olin saanut ennen kuin tiesin saavani opiskelupaikan. Kun eräs sukulaiseni sai kuulla, että olen ensimmäisen syksyn poissaolevana, hän totesi, että taitaa jäädä koulu käymättä, kun olen sekoittanut pääni. Hän ei sanonut sitä suoraan minulle, mutta kun kuulin siitä olin äärimmäisen loukkaantunut. Oli mielestäni epäreilua arvostella täysin harkittua päätöstäni. Itse olin tehnyt päätöksen hakea kouluun ja tehdä töitä koulupaikan eteen. On edelleen loukkaavaa ajatella sukulaiseni johtopäätöstä. Varsinkin, kun olen jo valmistunut kyseisestä koulusta ja vieläpä täysin määräajassa riippumatta siitä, että olin poissaolevana ensimmäisen syksyn.

Toinen esimerkki on tuttu minua vanhempi pariskunta, jotka hyvin avoimesti arvostelevat minun päätöksiäni vaikka heille ne eivät edes kuulu. En pidä siitä että arvostellaan työmatkaani ja asumispaikkakuntaani. Työmatkani pituutta ei tarvitse sääliä tai arvostella jos se minulle itselleni sopii.

Oikeastaan arvostelu ei olekaan oikea termi siihen käytökseen jota kohtaan ja jota inhoan. Oikea termi olisi vähättely. Jos ihminen vähättelee toisen mielipiteitä tai päätöksiä, se on minun mielestäni hyvin loukkaavaa riippumatta siitä, onko vähättelevällä ihmisellä enemmän elämänkokemusta. Jos puhun näistä tuntemuksistani jollekin, sanotaan vain se tuttu fraasi: Älä välitä!   Se kun ei ole itselleni niin helppoa. Tuollaiset vähäpätöisetkin asiat jäävät vaivaamaan. Erityisesti se jos koen että minua vähätellään. Ole vähän alle kolmekymppinen mies. Eikä sillä ole merkitystä, koska vähättely ja arvostelu on aina loukkaavaa toimintaa, kuka sitä ikinä joutuukaan kokemaan.

Tästä oli nyt pakko kirjoittaa, koska viime yö meni valvoessa eilen kokemani vähättelyn vuoksi.

Jo lapsena viihdyin usein itsekseni. Minulla oli pari hyvää kaveria, mutta enempää en tainnut halutakaan. Viihdyin luonnossa koiran kanssa ja ylipäätään sain jo lapsena energiaa luonnosta ja metsästä. Minulla taisi jostain syystä olla vaikeuksia luottaa ihmisiin. Uusiin ihmisiin oli vaikea tutustua. Luulin sitä ujoudeksi.

Yläasteella mikään ei muuttunut. Minulla oli yksi kaveri, jonka kanssa oli hauskaa. Minulla oli myös harras toive tyttöystävästä. Halusin seurustella, mutta kartoin sosiaalisia tilanteita. Tyttöystävää ei yläasteella löytynyt ja kärsin siitä kovin. Tein yläasteella myös päätöksen, että en halua käyttää alkoholia. Se päätös on pitänyt. Muistan kun luokkatovereilla alkoi olla kokemuksia alkoholista ja mietin itse, että ei minun nyt vielä tarvitse. Jossain vaiheessa tajusin, että eihän minun tarvitse lainkaan jos en kerran halua. En pidä siitä ajatuksesta, että alkoholi vie kontrollin ja ihminen käyttäytyy humalassa eri tavalla kuin selvänä. En pitänyt siitä silloin, enkä pidä siitä edelleenkään.

Yläasteen jälkeen olin vähän aikaa töissä. Jälkeenpäin ajatellen se taisi olla yksinäisintä aikaa. Viihdyin sellaisissa työtilanteissa, joissa sain työskennellä yksin ja omaan tahtiini. Halusin kyllä nähdä ihmisiä kahvitauoilla, mutta nautin työskentelystä itsekseni ilman, että täytyi työskennellä toisen tahtiin.

Päädyin opiskelemaan musiikkia. Muistan, kun muutamakin opiskelukaveri totesi, että ajatteli ensivaikutelman perusteella minun olevan ylimielinen. Kärsin hirveästi siitä ajatuksesta ja mietin, että mikä minussa on vikana. En ystävystynyt edelleenkään helposti, enkä pitänyt opiskelijabileistä, vaikka niissä kävinkin. En ole puhelias, vaan tarkkailen muita. Ja se alkoholi. Siitä tehtiin ongelmaa. Olin baarissa kuskina useinkin. Baarissa oleminen oli uuvuttavaa, mutta jonkinlainen sosiaalisuudentarve vaati sen, että lähdin mukaan.

Pari vuotta sitten avauduin pienessä porukassa, että en ole kovin puhelias ja sosiaalinen, mutta se ei tarkoita, että olisin ylimielinen. Yksi henkilö seurueessa totesi minun olevan introvertti.

Introvertti! Olin kuullut tuon sanan ja käsitteet introvertti ja ekstrovertti oli varmasti käsitelty joskus yläasteella, mutta vasta kun minua sanottiin introvertiksi, aloin itsekin huomata sen. Luin asiasta netista lukuisia artikkeleja. Ja yhtäkkiä tajusin. Miksi väsyn joulupöydässä, kun koko suku on läsnä. Miksi minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Miksi kaipaan yksinoloa. Miksi nautin työskentelystä yksin. Olin vuosia syyttänyt itseäni käytöksestäni. Myös lähimmät ihmiset ovat syyttäneet minua. Jotkut ovat suoraan jopa vaatineet muuttumaan puheliaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Olen kyllä hyvin puhelias ja nautin hyvistä pitkistä keskusteluista, kunhan keskusteluseura on esimerkiksi hyvä ystävä. Mutta uusiin ihmisiin tutustuminen on aikaavievää. Sille en vain voi mitään. Oli tärkeää löytää syy käytökseeni, koska nyt osaan suhtautua itseeni eri tavalla ja antaa itselleni anteeksi sen, että haluan välillä ja oikeastaa useinkin olla rauhassa ja itsekseni. Tämä asia ei tietenkään ole niin yksiselitteinen, kuin se tässä lyhyessä tekstissä näyttää, mutta haluan avata ajatuksiani lisää tässä blogissani.

 Palaan asiaan...